Viisask 15.7.1989-11.7.2000

(Minä itse) Susse ihan pienenä syksyllä -89. Susse keksi Korvessa oivan leikin. Se hyökkäsi pihamaalla karmeaa vauhtia kohti Korven kissaa. Kun kissan-rontti ei hievahtanutkaan, niin Susse kääntyi ympäri ja perääntyi viitisen metriä ja uudestaan kissaa kohti samalla menestyksellä. Ja jälleen uudelleen ja uudelleen. Sussesta se oli hauska leikki. Eikä sitten isompanakaan Susse lennättänyt Korven kissoja, ainoastaan naapurin kissoja.

Susse pienenä syksyllä -89. Susse oli mukana perunannostossa ja kehuin aina kovasti sitä, kun se löysi perunan. Seuraavana keväänä istutin kuokalla perunaa ja Susse oli tietysti mukana. Kun perunat oli istutettu, kaivoi Susse omin päin siemenperunan esille ja söi sen ja oli tosi tyytyväisen näköinen. En osannut tarpeeksi hyvin torua koira-parkaa, vaan elämänsä loppuun asti Susse kävi aittojen takana perunamaalla kaivamassa potaatin ylös, kun vain silmä vältti. Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Toivottavasti pysyi edes omalla pellollaan! En kyllä kuullut kenenkään kertoneen "villisikojen" liikkuneen paikkakunnalla!

Sussen lempiherkkua olivat karviaiset! Pienenä söimme yhdessä pensaasta, minä poimin ja annoin puolet Susselle. Pian se oppi itsekin poimimaan suoraan pensaasta ja vanhempana näkyi vain häntä koko koirasta karviaispensaista syksyisin! Siihen sillä oli lupa!

(Vaimo) 16.1-92 Susse on niin viisas koira, että ensin se halusi leik­kiä renkaalla, mutta kun minä yhtäkkiä sanoin, että eiköhän meidän pa­rem­minkin pitäisi mennä nukkumaan, mutta ensin on parasta lakaista kuu­sen havut pois matolta, ettei Sussen jalkoihin mene piik­kejä, niin se pyöräh­ti iloisen näköisenä keittiöön ja osoitti kuonol­laan hellan ko­loon, jossa on rikkasihveli ja harja. Sitten se hyppäsi Riston sänkyyn, että olisi poissa tieltä ja katseli tyytyväisenä, kun minä lakaisin. Niin viisas koira on Susse. Ei tarvinnut mitään selit­tää. Ja nyt me menemme nukkumaan.

2.4.-92 Ehdotan: Nobelin rauhanpalkinto Susselle. Kun minä olin pitkän aikaa jotakin puhunut toiseen huoneeseen Ristolle eikä vastausta kuulunut, kun Risto olikin mennyt ulos, niin minä huutelin: Mitä? Ei vastausta! Ei vastausta!!! Eikö siellä ole yhtään ihmistä? (Ei vastausta) Ei yhtään ihmistä? (Ei taaskaan vas­tausta.) Ei ihmistä, ei eläintä? Nyt tuli vastaus. Susse vastasi: Yyy. Niin kiltti ja viisas koira on Susse.

4.6.-92 Susse kyllä mielellään puhuisi kanssamme jos osaisi. Mutta ihan niin viisask ei ole yksikään koira. Tähän puutteeseensa se jos­kus keksii korvikeratkaisun, eikä oikeastaan kovinkaan harvoin. Kun minä kysyin siltä, mitä se näki Korvessa, se ei tietenkään heti osan­nut vastata. Sitten kysyin : Oliko kissoja. No, sano, nä­kyikö kisso­ja. Susse vilkaisi Ristoon päin. Ei vastausta. No jaa, sanoin vielä. Että näkyikö kissoja. Nyt Susse hyökkäsi Riston luo vaatimaan vas­tausta . No, joo! Totta kai siellä näkyi kissoja, Risto vastasi. Ja heti juoksi Susse tyytyväisenä minun luokseni jat­kamaan keskustelua.

(Tytär) 19.8.-92 Tänään olimme Susun kanssa tosi pitkällä lenkillä. Satoi ja tulimme molemmat läpimäriksi. Susu uinui äiskän sängyssä pitsipeiton alla jalat suorina sivulle. Punahilkka vain puuttuu sanoi äiti. Nyt se nukkuu nojatuolissa harmaan viltin alla ja näkee unta.

(Vaimo) 27.2.-93 Susukoiralla on nyt toisinaan kylmällä ilmalla halu mennä säitä pitä­mään ja luonnonilmiöitä päivys­tämään verannan alle. Sieltä se kuuli­aisesti mutta hieman kujeellisen näköisenä kömpii esiin kun sitä jostakin kaukaa huhuillaan.

9.3.-93 Tämä on sellainen pieni koira, joka ymmärtää erinäisiä hienouksia. Kun minulla sellaisessa vaalean­punaisessa korissa on muun rojun seassa päällimmäisenä: hammastahnaputki, naamavoidepurkki (hyvänhajuista voidetta) ja korea abien lahjoittama muoviruusu, niin tuoksun sat­tuessa herkkään kuonoonsa Susse terästi kat­settaan, arvioi hetken, olisiko purkki, tuubi vai ruusu tuoksun lähteenä ja tuikkasi sitten pikaisesti kuononsas ruusuun. Sellainen viisas koira on Susse.

2O.1.-95 Muutama päivä sitten oli K. sormillaan tökkinyt mukavan näköisä "eläimen jälkiä" verantaan nuoskaan lumeen. Kun Susse sitten seuraavan kerran meni ulos, niin K. ihmettelemään: Hyvänen aika, Susse, minkähän ihmeen eläimen jälkiä nämä ovat? Ovatko ne kissan vai koiran vai minkä? Mitäpä muutakaan kuin Susse sukkelana poikana (tyttönä) niitä nuuskaisemaan terävällä kuonollaan ja hajuaistillaan... ja samaa vauhtia nosti päänsä ja nauruisen näköisenä tuikkasi K:ta kuonollaan, että: Sinä, senkin!... K.:ltahan tämä selvästi tuoksuu!

(Minä itse) Talvella, vuotta en muista. Susse lammaskoirana. Olimme langon kanssa ruokkimassa ja juottamassa Linkolan Antin lampaita Taipalsaarella, kun lanko aukaisi taitamattomasti lammasnavetan oven viedäkseen heiniä sylissään kuurista lampaille, niin lampaatpa karkasivat väkisin kuurin puolelle. Onneksi Susse oli räystästipun kohdalla vastassa kuurin ajoaukossa jalat harallaaan karvat pystyssä. Lampaat kääntyivät heti Sussen nähtyään ympäri ja menivät takaisin karsinaansa navettaan ihan kiltisti! Susse osasi toimia ihan oikein kuin lammaskoira konsanaan! Ja lammaskoirahan Susse oli, vaikka kohtasikin lampaita ensi kertaa, luulisin, jollei ollut nähnyt Korven lampaita karsinassa aiemmin. Kyllä schäfer sen verran nyt aina osaa! Vaan mitenkäs terrierin tollo? Ei edes nimeään tunnista!