Mummon ja taatan ´ruuvissa´

Muistan vielä mummon ruuat! Lappeelaiset perinneruuat, joita ei nykyisin enää kukaan laita. Ensimmäisenä tulee mieleen jamakka, joka meillä tehtiin uunissa paistettuna ja kylmän maidon kanssa syötynä pottiruokana. Hyvää oli! Oikeastaan yhtä hyvää ei ollut papupirana, olihan se vaatimatonta arkiruokaa. Vaan ei kai se maku niin paha olisi ollut, pikemminkin se ulkonäkö haittasi. Lihapotti oli juhlaruokaa. Olihan meillä tietysti syksyinen possu, ympäri vuoden lampaita ja kanoja. Sota-ajan peruja lapsuudessani oli myös kaneja, jotka olivat enempi jo lemmikkejä. Ennen kaikkea perunoita sekä muita kasviksia. Syksyisin mummo keräsi marjoja sitten sieniä, sekä säilöi niitä ensin ryöppäämällä ja sitten suolaamalla, ei suinkaan niitä paistettuna inhottavan hötelöitä tatteja. Talvella ne olivat oiva lihan korvaaja kastikkeena perunain kanssa.  Sitten oli uunissa paistettava jälkiruoka tikkutollo puolukoista! Vesi herahti kielelle jo sen muistamisesta. Ja mummo paistoi sitä paksua riisipiirakkaa, ei näitä nykyisiä ruipeloita. Ja jouluksi lanttupiirakka, jossa oli silavaa. Ja mustikkapiirakkaa! Meillä ei ollut omenapuita vielä sillloin kun olin pieni, vasta myöhemmin kouluun mentyäni istutettiin kymmenen. Yksi villipuu oli ennestään vanhan tuvan mäellä, vaan se ei tehnyt paljoakaan omenia.

Taatan tekemää herkkua oli koko päivän uunissa haudutettu sillilaatikko, vaikkei aina paljon muuta höystöä ollutkaan kuin sillinruotoja perunan lisäksi. Koko päivä meni, mutta herkku oli illalla valmis. Toinen taatan bravuurinumero oli hernekeitto. Siskonikin oppi sen taidon! Pitkään hiljaisella tulella kypsytelty, joka vain parani uudelleen lämmitettäessä. Kuten teki se lihasoppa, johon taata osasi laittaa tarpeeksi lanttuva joukkoon. Ai kun oli hyvää! En ole aikuisena saanutkaan niin hyvää. En sano, että kuin äitin laittamaa, kun se äiti oli paremminkin perunoiden pohjaan polttaja. Osasi sentään hyvää leipää leipoa. Vaan taatan ruuille ei ole vertaa! Vai joko vuodet kultaavat muistot? Uunissa paistettiin haudukkaita, oikeastaan paistikkaita, aina, kun tuvan uunia lämmitettiin, perunoita, lanttuja, joskus porkkanoita, nauriitakin, jotka kaikki piti muistaa kääntää, että niistä tuli tasaisen kypsiä. Ja entä sitten ne lantun jälttämiset! Kun olin pieni, niin taata jältti puukolla lantun puolikasta ja antoi sitten minulle ja siskolle suupalan, vähän vanhempana sitten jo itse. Ja olen minä opettanut tyttärellenikin lantun jälttämisen taidon, vaikka ei meidän nykyisessä hiekkapellossa lanttu oikein kasva, kun se vaatisi enempi savisen maan.

Aamukahvin keitti taata. Oli aikoinaan herätellyt häiden jälkeisenä aamuna nuorikko-vaimoaan kahvin keittoon turhan aikaisin. Kun mummokkaa olisi vielä nukuttanut, oli sanonut klassiseksi tulleen lauseen: "Jollet saa ite, ole ilma!" Ja taatahan sai!