Huru-ukon mietteitä ja muisteloita

Nyt huru-ukkona ja ruotivaivaisena on hyvä muistella vielä, kun muistikin pelaa. Sitä olen tässä pelännyt, kuten jo taata ja mummo sekä äitinikin, etten vaan joutuisi vaivaistalolle Juomasillan torppaan tahi Pelkolaan nälkää näkemään! Ja toukokuun kolmastoista päivä tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta tupakkalakostakin. Kukapa olisi uskonut, että minustakin, kolme-askia-päivässä-polttaneesta, tulee savuton! Vaan kun lopetin, en henkostakaan ole vetänyt sen koommin. Vieläkin tekee joskus ruuan päälle mieli tai kun on muuten tuumaustupakkaa vailla. Itseltä se imu on löydyttävä, ei tupakki muuten pala!

Ja nyt muisteloihin! Kai ne minun tempaukseni ovat jo vanhentuneet, en sentään murhia ole tehnyt, en edes mielestäni oikeita rikoksiakaan. Kyse on oikeastaan vain yleistä "työnjohto-oikeutta" vastaan niskuroinnista. Sovelsin luovasti kertausharjoituksissa rakuunoissa saamiani ohjeita: "Muistakaa, että rauhan aikana ohjesääntä on sääntö, sodan aikana hyvä jos edes ohje!" "Hyökätään rohkesti, mutta tyhmästi, kuten ratsuväki konsanaan!" Sekä majuri Brask, "ratsumestari" Karjalainen ja oikeastaan hieman jo aliupseerikoulussa luutnatti Ojanen esittivät samaa. Ja juuri he olivat minusta, ei varmaan sattumalta, juuri sellaisia johtajia, joita olisin mielelläni seurannut pahaankin paikkaan. Ja yksikään näistä ei ollut lepsu johtaja, vaativia, mutta pysyivät päivän tekstissä hyvin. Majuri Brask varsinkin oli tosi vaativa palveluksessa, kuin "perseesen ammuttu karhu", mutta vapaa-ajallaan siviilit päällä todella ystävällinen ja avulias. Jopa kanta-aliupseerien rouville kanteli auttaakseen raskaita märkiä mattoja pesupaikalla rannassa. Hänessä oli tavallaan sitä positiivista ns. SS-henkeä:  palvelus oli palvelusta, jossa ei lepsuiltu, mutta vapaa-aika oli todella vapaa-aikaa, jolloin arvoon katsomatta oltiin sinuja, vaikka kaikki eivät hirvenneet sinutellakaan häntä, varmuuden vuoksi. Eikä hän simputtanut eikä omaksi iloksen ketään juoksuttanut, vaan koulutti "rynnäkkörakuunoita". Oli palvellut Englannin armeijassakin. Sillä sotilaallinen kuri tiivistettynä on taistelukäskyn suoritusvarmuutta, myös yksin ja ilman esimiehiä toimittaessa, muu on toissijaista. Tosin olihan armeijassa sellaisiakin kekkuleita, joista ajattelin vähemmän kauniisti. Joka alalla on sellaisia, jotka oikeasti eivät joukkoon kuulu, Texas-Tomeja ja muita mukavia. Korkeillakin paikoilla. Valitettavasti. Siellähän ne suurimmat tyrimiset tehdään. Ja olen sen sanonutkin, että vasta kokelasaikana ja varsinaisesti sitten kertausharjoituksissa oli oikea meininki. Kohdeltiin kuin valkoihoista. Kertausharjoituksiin tultiin oppimaan, eikä hyppimään. Ja kun ei tarvinnut enää pelätä, mitä ne penikkatautiset ryhmänjohtajat ja kiiluluutnantit keksivät. Simputus kiellettiin minun ollessa varusmiehenä, vaan vieläkin vanha perinne sinnittelee. Ei oikein oivallettu tai muistettu, että Suomen puolustajiahan tässä piti kouluttaa.

Kokelasaikana kielsin nuorempien sotamiesten korpraaliryhmänjohtajaa huudattamasta iltasella huomiota, kun ohjesäännössä selvästi sanottiin, että korpraali kuuluu miehistöön. Ja kylmän rauhallisesti sanoin sotamiehille, että minun luvalla ja käskystä älkää turhaan vaivautuko. Minä vastaan käskystäni ja se pitää, kunnes minun esimieheni sen muuttaa tai kumoaa. Totteli, vaikkei asennnossa seisonutkaan ja ei vahingossakaan muistanut sanoa herra- kokelasta itse. Sotamiehille oli isoa herraa. Hänen joukkueenjohtajansa oli muka käskenyt näin tehdä. Ei sen koommin palattu asiaan, tosin, kun kyseinen luutnantti järjesti komppanian hyökkäyksen suolle tauon asemasta polkupyörämarssin aikana Pahkajärven ampumaleiriltä takaisin kasarmille Kouvolaan, niin sanoin sotamiehille, että kysykää vain, kun purnasivat, että tästä kysytään kasarmille päästyä everstiltä, menikö kaikki ihan oikein. Kahden tunnin jälkeen oli kolmen minuutin tauko ja sekin armosta jekylöintini jälkeen. Oli taaas poljettu tunti, kun tie olikin yks´kaks miinoitettu ja piti työntää pyöriä ojaa pitkin! Minä en silloin tiennyt, missä ohjesäännössä sanotaan, että 50 minuuttia marssia ja 10 minuuttia taukoa. Oikea vastaus olisi ollut Pataljoonan Taisteluohjesääntö Yksi, se selvisi sitten kertausharjoituksissa. Ja ohjesäännön vastainen toiminta on rangaistava teko nykyisinkin. Kiiluluutnanttia olisi varmasti rangaistu enemmän kuin minua suunsoitosta. Jopa lakki päässä sisätiloissa riittää, jos tiukkoja halutaan olla ja vartiorikos on, jos päivystäjä ei tervehdi aamulla komppanian vääpeliä. Uhkasi, että jos en pyydä häneltä anteeksi, niin haastaa minut sotaoikeuteen sotamiesten kapinaan yllyttämisestä. Minä tein juuri niin, kuin sotilasvalassani olin luvannutkin tehdä, jos minut asetetaan joskus esimiesasemaan. En oikein tiedä, kumpi tapaus oli sitä kapinaan yllytystä! Pidin vain johtajana miesteni ja alaisteni puolta. Nykyisin ei ole laissa edes koko kapinapykälää!

Oikeastaan jo ensimmäisenä iltana kokelaana komppaniaan paluun jälkeen sattui kuvaava ja hupaisakin tapaus. Muut kokelaat lähtivät ryhmänä ulos, ehkä VK-lomalle tai sotkuun, en muista. Minä kuitenkin jäin tupaan vielä juhkimaan, niin eikös reipas sotamies halutessaan näyttää kavereilleen, kuinka kova poika hän on, potkaisi kokelastuvan suljettuun oveen ja karjaisi: "Perkeleen koksut!" Avasin oven ja kysyin, mitä asiaa mahtoi olla. Se sotamiehen ilme oli näkemisen arvoinen. Sanoin vain, että: "Koputtakaa oveen, jos on asiaa, raamit kaulassa ette sisälle tule!" Jos joku muu olisi ollut minun asialla, sotamiesparka olisi saanut kyllä runtua.

Kun alokkaat vannoivat valansa ja olivat lähdössä valalomalleen ja noutivat komppanian päivystäjältä VK-korttinsa, olin kokelaana valvomassa toimitusta. Ja he varmaan olivat aprikoineet kukin mielessään, että nyt pitää muistaa, että ollaan jo sotamiehiä eikä enää alokkaita. Niinpä eräs pyytäessään minulta lupaa asioida päivystäjän kanssa aloitti jämäkästi: "Herra alokas!" En kyennyt sanomaan oikein mitään, viittasin vain kädellä, että siitä vain. Nauratti niin, että oli todella vaikeuksia olla pokkana. Ja kun nauratti, niin ei siinä oikein edes voinut ankarakaan olla, ei edes näytellä! Luultavasti kyseinen sotamies muistaa ikänsä tapauksen. Minä olen kyllä hänen nimensä autuaasti unohtanut, vaan ehkä hän muistaa vielä minut!

Alokkaana ollessani KarPr:ssä KrhK:ssa ryhmänjohtajani oli alik Rämä! Ihan oikeasti. Hänen sanottiin olleen Kotkan seudulta ja palopäällikön poika. Tosi timanttinen ryhmyri, jonka ryhmän tietysti piti olla se komppanian paras, tietysti,  jollei nyt sentään prikaatin. Toisena iltana nukkumaan mennessä ajattelin: "Voi p****le, tätäkö tämä on seuraavat 11 kuukautta!" Vaan kun oltiin Utin kankaalla telttaleirillä, niin juuri ennen meidän aliupseerikoulun alkua ja hänellä jo siviilien siintäessä, hän teki sinunkaupat ryhmänsä kanssa. Oli parantunut penikkataudistaan! Sen mallin innoitamana minäkin tein aamujen ollessa parijonossa johtajan ratkaisun ja huusin: "Komppania!  -  Ilmoitusasia. Palveluksessa olen teille herra kokelas, vapaa-ajalla ja tauolla Risto vaan. Tämä koske vain minua, muut ovat asia erikseen. Toimikaa!." Tai jotenkin noin. Kaikkia muita kokelaita moinen ei miellyttänyt, mutta en minä muiden nimissä toiminutkaan. 

Ja kun oma siviiliaurinko sitten nousi, niin oikeastaan olisin minä ollut vaikka pitempäänkin, kun reissuun oli kerta lähdetty. Minulla on ilmeisestikin savolaisgeenit; olin terve, mutta työtävieroksuva, kuten siviiliammattini vaatiikin. Vähän kuin Paasikivi, joka passitettiin lääkärintarkastukseen, kun hommattiin sille eroa KOP:in pääjohtajan paikalta. Professorin diagnoosi johtokunnalle oli: "Ei se hullu ole, ukko on vaan niin h***etin heittiö!"